Yksi lempiajatuksiani on; Se lisääntyy, mihin huomionsa kohdistaa. Asioilla on aina ainakin kaksi puolta, se valoisa ja se toinen. Joskus olemme jostakin syystä oppineet kiinnittämään mega huomion juuri siihen toiseen puoleen, asiassa kuin asiassa. Sehän on tietenkin sallittua varsinkin meille täällä vapaassa maassa. Silloin, kun olo alkaa painaa, ryhti vetää kasaan ja huulilihakset jumittavat alaspäin, voi olla hyvä pysähtyä. Minkälaista koiraa oikein ruokin? Missä kunnossa tuo koira on, voiko se hyvin? Sanotaan, että koira heijastaa isäntänsä ja emäntänsä olotilaa. Ainakin koira aistii nuo olotilat herkästi.

Meillä oli aikanaan perheessä lapinporokoirapentu nimeltään Hymy. Tullessaan Hymy oli erään perheenjäsenen kengän kokoinen. Varsin hellyttävä ihana seuralainen ja perheenjäsen. Hymy kasvoi meidän mukana ja vaikka olin vastustanut koiran meille tuloa, kiinnyin Hymyyn helposti ja kunnolla. Kävimme yhdessä pitkiä kävelylenkkejä ja tutkimme ympäristöä. Hymy puolusti minua hyökäten jopa lähestyvää rekkaa kohti. Silloin ymmärsin, mitä ystävyys voi olla. Perheessämme tuli vuosien kuluessa ei toivottuja tilanteita ja tunnetiloja. Sellaista voi tapahtua missä vaan perheissä. Hymyltä ei voinut peittää mitään. Hymy katsoi minua pää kallellaan ja aivankuin myötätunnosta itki. Niinä hetkinä opin konkreettisesti sen, kuinka voin niin halutessani muuttaa omaa tunnetilaani. Siihen tarvitsin ensin sen, että joku toinen näkee tilani. Tietenkin surulla, murheella ja vihallakin on oma aikansa ja paikkansa. Ne ovat tärkeitä mittareita siitä, että, nyt tapahtui jotakin sellaista, jonka äärelle on hyvä hetkeksi pysähtyä tutkimaan. Mitä oikein tapahtui, mitä se minulle merkitsee? Kun on löytänyt merkityksiä tapahtumille ja hyväksynyt ainakin osittain omat ja toisten reaktiot, voi ehkä pikkuisen alkaa ruokkimaan sitä valoisampaa puolta. Aikajanalla tuohon voi mennä hyvin erilaisia aikamääriä. Hymy oli kärsivällinen ja istui talutushihna suussaan vieressäni pää kallellaan. Hymy sai minut liikkeelle ja minussa alkoi heti tapahtumaan muutosta pysähtymisen sijaan. Kiitos Hymylle.

Meillä on erilaisia voimavaroja ja emme ole niistä kuin murto-osasta tietoisia. Onneksi voimavarojensa laatua ja määrää voi kehittää. Alle kolme vuotiaana olin sairastapauksen vuoksi 10 viikkoa teho-hoidossa yksin. Silloin vanhemmat saivat käydä puolen tunnin vierailuajan aikana katsomassa. Kotimme oli 60 kilometrin päässä sairaalasta jossa olin. Vanhemmat olivat töissä , eivätkä aina päässeet lohduttamaan minua pientä sairaalaan. Siihen aikaan myös ajateltiin, että lapsi ei muista kokemaansa kipua ja tuskaa. Olin yhden hengen huoneessa ja sänkyyn sidottuna, koska olin vakavasti sairas. Kärsin kivuista, jota monet hoitotoimet ja näytteenotot aiheuttivat.Vielä enemmän sydämeni ja mieleni kärsi, sillä koin suurta ikävää rakkaisiini ja hylkäyksen ja kauhun tunnetta yksinitkemisen ja yksinjäämisen vuoksi. Hoitohenkilökunnalla ei ollut tuolloinkaan aikaa olla lapsen vuoteen äärellä ja lohduttaa. Olen ymmärtänyt sairaala-ajan muovanneen voimavarojani. Minusta tuli kekseliäs ja sitkeä. Ehkä jopa liiankin sitkeä. On ollut hankalaa pyytää apua, kun sitä olen tarvinnut. Eräs ystäväni kysyi, ”voisitko joskus puhua vakavissasi?” Opin pärjäämään ja nielemään kiukkuni. En silti ajattele, että se oli kokemus, joka tulisi kaikkien lasten kokea. Ei, vaan tuon kokemuksen mentyä ohi, olen oppinut näkemään asioissa hyviä puolia, ainakin valoa tunnelin päässä. Ja jos en tänään vielä tuota valoa näe, ehkä se sieltä jo huomenna näkyy. Ja sitten voin jo taas sanoa itselleni, että olipa hyvä, kun jaksoin luottaa, siinä valo jo taas näkyy. Luottamisen ja toivon näköalaa voi kasvattaa. Välillä voi pitää taukoa ja olla luottamatta ja toivomatta ja sitten taas luottaa ja toivoa, kun siihen tarvittavat ”lihakset” ovat toimintakunnossa. Palaan myöhemmin teksteissäni tähän lapsuuden sairaalakokemukseen ja pärjäämisen sekä kiukun nielemisen ideologiaan, johon moni muukin lapsi joutuu maailmassa sopeutumaan. Kerron myös ajatukseni siitä, kuinka tuollaisetkin kokemukset voi kääntää voimavaroiksi. ”Lopussa kiitos seisoo”, sanoo viisas äitini.

Minun vanhempani ja me kaikki vanhemmat teemme aina parhaamme kussakin tilanteessa, joita lastemme kanssa ja elämässä muutoinkin eteen tulee. Me toimimme niissä aina senhetkisen tietämyksemme ja ymmärryksen varassa. On hyvä tiedostaa se, että mitä vanhemman vaikutus lapselle merkitsee. Varsinkin vastasyntyneelle vanhemman tai jonkun turvallisen ja rakastavan aikuisen merkitys on ratkaisevaa jo eloonjäämisen kannalta. Pohdin paljon myöhemmissä teksteissäni näitä hoitajan ja lapsuusajan merkityksiä lapsen elämään ja lapsen kasvaessa nuoren ja aikuisen ihmisen elämään. Niissä teksteissä tulee kuuluville työni kautta tulleen kokemuksen ääni.

Toivon näköaloista vielä. Moni käy ja itsekin käyn kuntosalilla hoitamassa lihaksiani. Minkä vuoksi emme yhtä luontevasti hoitaisi mielemme lihaksia?. Eikö ole muodikasta tehdä sitä vai mistä on kyse? Eikö meillä kaikilla ole sopivia menetelmiä ja työkaluja mielenkunnon ylläpitämiseen? Ensin työ ja sitten leikki, on eräs vanha uskomus, joka voi tässäkin vaikuttaa. Lisäksi, että on vaikeaa hoitaa mielen lihaskuntoa. Ja niin varmaan onkin, jollei ole työkaluja siihen. Se, että pystyn tänään oman sisäisen lapseni mielenkuntoa hoitamaan, on vaatinut ensin, että joku toinen ihminen on nähnyt sisäisen lapseni turvattomuuden ja hädän, eli olen tullut nähdyksi ja kuulluksi sekä hyväksytyksi juuri sellaisena kuin olen ollutkin. Omat ihanat 5 lastani ovat olleet äärettömän tärkeitä sisäisen lapseni tunnetilojen ”herättäjiä”. Olen ikuisesti kiitollinen heille siitä, kuinka ovat minua ja sisäistä lastani auttaneet. Aikuisen tunnemaailmassa auttaminen ei kyllä ole lapsen tehtävä. En tietenkään heitä pyytänyt mitään puolestani tai minulle tekemään. Heidän vilpitön läsnäolonsa herätti sisäisen lapseni puhumaan minulle ja se on se apu jonka lapsiltani sain.

Olen suunnittelemassa Mielenkuntosali-ohjelmaa, joka toteutuisi netissä. Siitä ja muistakin voimavarojen laadun ja määrän kehittämisen ohjelmista sekä ajatuksistani tulen kertomaan tulevissa blogi-teksteissäni.

Hyvää loppuelämän ensimmäistä päivää Sinulle rakas lukijani.